Vauhdin hurmaa

December 9th, 2012

Jonkun aikaa sitten löysin paikallisen kirpputorin hyllystä peliohjaimen. Joku peleihin kyllästynyt autourheilija oli sen sinne jättänyt. Vehje oli myynnissä alle kahdella kympillä joten pakkohan se oli saada. Kyseessä on Logitechin alunperin PlayStation konsoleille valmistama rattiohjain. ”Driving Force GT”. Mukana tulee virtalähde, lattialle laitettava lätyskä mistä sojottaa kaksi poljinta, ja pöydän reunaan kiinni ruuvattava möhkäle mihin on kiinnitetty ratti, joka on pienten nappien ja painikkeiden kansoittama.

On siitä nyt ainakin sen parin kympin edestä sitä hupia piisannut. Jarrupoljin oli vähän löysä, mutta koska ratti oli pelaajakunnan suosikki vempele hyvän hinta-laatu suhteensa takia, niin siihen löytyi netistä myös lukuisia korjausohjeita.

Päädyin virittämään polkimen palautinjousen jäykemmäksi, ja siitä tuli melkein hyvä, joten lopulta tungin polkimen alle myös puoliksi sahatun kumisen squash pallon. Halpaa kirpparilöytöä kun uskaltaa ruuvimeisselin kanssa rassata vähän huolettomammin. Nyt se on parempi. Jäykkyys kasvaa poljinta tallatessa progressiivisemmin, eikä hädissään tule tehneeksi lukkojarrutuksia aivan niin usein.

Mitä tällä ratilla sitten pelataan?

Esittelen tässä lyhyesti kaksi ilmaiseksi pelattavaa beta–vaiheessa olevaa peliä, joita olen tässä sahannut. ”Sim Race Way”, tuttavallisemmin ”SRW”, ja ”Auto Club Revolution”, eli ”ACR”.

SRW on kalifornialaisen porukan tuote ja ACR kaikesta päätellen saksalaisen. Kummallakin pelillä on puolensa ja hiukan erityylinen lähestymistapa kilpa-autoiluun.

Kumpikin peli suhtautuu asiaansa jossain määrin totisen oloisesti. Radat on laserskannattuja versioita oikeista radoista töyssyineen ja kurveineen. Autot ovat pilkuntarkkoja mallinnuksia oikeista autoista. Ne myös käyttäytyvät kuin oikeat autot, ja nulikat, jotka ovat rällänneet kuppaisella eskortillaan soramontun liepeillä, pesevät minut pelissä mennen tullen, mutta jotenkin se ei vähennä hurjastelun riemua tippaakaan.

On hauskaa päästellä nasta laudassa räävittömän kalliilla autolla ja näyttää kerrankin pitkää nenää vakuutusyhtiön, poliisin tai lääkärin näkemyksille 267km/h vauhdissa tapahtuvista törmäyksistä. ;)

Sim Race Way

SRW on näistä kahdesta ehkä se totisempi peli. Autoja joita pelaaja pääsee ajelemaan on kymmeniä. Teoriassa kaikki pelin autot ovat ostettavissa kilpailuissa ansaituilla pisteillä, mutta se vaatisi kyllä aika eeppistä grindaamista. Joka ajetusta kierroksesta saat pisteitä, joilla voit ostaa uusia autoja. Autoja riittääkin sitten joka lähtöön. On karting autoja, Formula 3– ja Indyautoja ja mittava joukko erityyppisiä henkilöautoja Volkswagen Jettasta Bugatti Veyroniin.

Kilpailut ovat pelin valmistajien järjestämiä eventtejä. Pelaajat eivät ainakaan tässä vaiheessa pysty itse järjestämään haluamiaan kisoja haluamilleen autoille. Kisassa kaikki ajavat samalla autolla ja samoilla säädöillä. Vain taito merkitsee. Vapaissa harjoituksissa voi mm. alustan säätöjä ropeltaa mieleisekseen, vaikka kaikki palautuukin nollille kisoissa.

Se mikä tässä pelissä on erityisen mukavaa on hintataso. Kallein auto taitaa tosin maksaa kolmen kympin hujakoille, mutta 5 dollarin taskurahalla saa ostettua puolenkymmentä kiinnostavaa kilpa- ja henkilöautoa, joista on hupia pitkäksi aikaa. Ainakin karting autot kannattaa hankkia joko pisteillä tai rahalla. Niille on usein hyviä ja kiinnostavia tapahtumia ja niillä ajaminen on sekä hauskaa, että varsin opettavaista.

Sim Race Wayn vakavahkosta suhtautumisesta simulaattorikaahailuun kertoo sekin, että porukka on palkannut oikeita kilpa-ajajia tiimiinsä testaamaan ja auttamaan pelin kehitystyössä. Lisäksi SRW:llä on oma autokoulu, missä opetetaan rata-autoilua ensin simulaattoreilla ja sitten oikeilla autoilla.

Auto Club Revolution

ACR:n lähestymistapa on hivenen arcade-henkisempi. Grafiikka on minun silmääni yleisesti ottaen paremman näköinen kuin SRW:llä.

Myös ACR antaa uusia autoja sitä mukaa kun pelissä pääsee eteenpäin. ACR myös tarjoaa mahdollisuuden ‘virittää’ autoja peleissä ansaittuja pisteitä vastaan. Sekin on erilaista verrattuna SRW:hin, että kisoissa voi ajaa eri merkkisillä ja mallisilla autoilla, riippuen kilpailun säännöistä. Kisat ovat pääosin pelaajien itsensä luomia, ja on kisan pystyttäjän asia määrätä millä autoilla kisaan saa osallistua. Sinänsä hauskempaa, mutta suurimpaan osaan autoista ei pääse käsiksi ilman oikeaa rahaa.

Peliä pelataan monella tapaa selaimen kautta. Kisat luodaan pelin nettisivuilla ja nettisivulta laukaistaan varsinainen peli käyttäjien koneelta. Pelin client vaanii systemtraylla (Oikeassa alanurkassa, siinä kellon vieressä) ja downloadaa ratoja ja autoja ja hyppää sieltä esiin vasta kisan käynnistyessä. Nettisivupohjainen käyttöliittymä on nopea ja helppo oppia, mutta mm. pelin grafiikka-asetuksia sai haeskella hetken aikaa, kunnes löysin ne systemtraylta.

ACR tarjoaa mahdollisuuden pelaajille myös ryhmittyä klubeiksi tai talleiksi. Jotkut sanovat niitä jopa klaaneiksi.

Hmm…

SRW panee kuljettajan taidot ilmoitustaululle sellaisenaan. Kaikilla kilpailijoilla täysin identtinen auto. Vain omat kyvyt merkitsevät.

ACR taas tarjoaa mielestäni monipuolisempaa hupia, useampia ohitustilanteita ja komeampia maisemia, mutta kurveihin voi lasetella hieman epärealistisemmin kahva edellä.

Rankkaa.

Elokuvan kaava-arkki

June 26th, 2012

Sain kimmokkeen ryhtyä kirjoittamaan, kun veljeni, jonka huumorin kukka roihuaa toisinaan vähän oudon värisellä liekillä, luonnehti erästä vast’ ikään teattereihin tullutta avaruusjännäriä sunnilleen seuraavasti:

Petytään koko ihmiskuntaan ja koko retkikunta kuolee lukuun ottamatta yhtä ihmistä, yhtä palasiksi hakattua robottia ja ihan uuden mallista ötökkää, joka on ihan mahdoton tappaa

- Tämäkös saikin minussa aikaan kimmokkeen ryhtyä pohtimaan elokuvien ja TV-sajojen olemusta. Kuinka vaikkapa saksalaisesta poliisisarjasta voisi uuttaa esiin juonen keskeisen esanssin?
Seuraavassa kokeen tuloksia.

Saksalainen poliisisarja

Murhatun kroppa makaa sateessa. Murhatun pyntättyä rouvaa kuulusteleva rikospoliisi pukeutuu pitkään harmaaseen takkiin sisälläkin. Soitetaan puhelimella se pitkätukkainen moottoripyöräjehu hätiin ja pidätetään rouva syntetisaattorimusiikin soidessa.

Amerikkalainen poliisisarja

Poliisit velmuilevat, paitsi päällikkö. Pormestariksi pyrkivä poliisi puhuu lehdistölle. Pahikset käyttää huumeita ja uhkaa kansalaista pyssyllä. Poliisi ampuu ja rosvo joko kuolee tai pannaan putkaan. Aina jätetään joku rosvo pidättämättä, että on ensi keskiviikkonakin jotain hommaa.

Romanttinen komedia

Hölmö päähenkilö tapaa tytön. Tulevan puolison tuttavat ja sukulaiset on kaikki karanneet törnävältä ihan tätä elokuvaa varten. Ajetaan autolla, joka ihan varmasti jättää tielle. Millään ei meinata päästä naimisiin. Lopussa morsiamen isä puhuu. Potilaat ajetaan takaisin törnävälle, ja se auto ajetaan pois kuvasta hunnun hulmutessa avoimesta ikkunasta.

Fantasiaelokuva

Velehon paras kaveri on naurismaalla työskentelevä parraton nulikka. Naurismaan aidan takana väijyy  absoluuttinen pahuus, joka pyrkii yhden tai useamman maailman valtiuteen. Veleho antaa pojalle muinaisen teräaseen.  Nulikka ottaa saamansa puukon ja puhkaisee pahuuden uhkaavan IT-kuplan. Kaikki palaavat feodaalisesti naurismaalle.

Tieteiselokuva

Päähenkilöt asuvat laboratoriossa, ja puhuvat tieteellisin käsittein. Sitten koeputkesta pakenee verenhimoinen elävä.  Elävä syö syyllisen. Sotilaat tulevat hätiin ja merijalkaväki elvistelee pyssyillään. Päälaborantti keittää vastamyrkyn ja sotilaat ampuvat sen ryökäleen. Tapahtuneen varjossa todetaan, että ihmiskunnassa on jotain mätää tanskanmaalla.

Toimintaelokuva

Perheen isä onkin entinen Arnold Schwa.. merijalkaväen mies, joka listii kuoliaaksi kaikki entisen elämän rosvotuttavat, jotka uhkaavat hänen perhettään. “Semper fi. Make no mistake about it.”

Roadmovie

Ajetaan autolla (tai muulla kulkuneuvolla) vastuuttoman nuorekkaasti pitkin maita ja pälistään “elämänmakuisesti”. Rahojen loputtua poltetaan nuotiota ja höpötupakkaa tien poskessa. Sountrack sisältää useita Sweet home Alabama plagiaatteja. Tullaan perille ja kaikki menee kotiinsa. Lopputekstien aikana kuullaan lisää Alabamaa.

 

 

Runkotulppa soft focus – objektiivi

June 13th, 2012

Minulla on kamerana Canon EOS 300D, eli “Hopeakuula”. Olen aina aika-ajoin riehaantunut väsäämään siihen jos jonkunmoista lisälaitepatenttia. Eniten olen askarrellut niin kutsuttujen runkotulppaobjektiivien kanssa. Ideana on, että ostetaan halpa, objektiivin paikalle käypä tarviketulppa. Porataan siihen reikä ja istutetaan reikään esim. kertakäyttökamerasta tai kirpparilta löytyneestä filmipokkarista irti ruuvattu obiska tai vaikka jugurttipurkin kannen pala mihin on tökätty neulalla reikä. (Neuanreikäobjektiivi).

Näitä erilaisia olen rakentanut muutaman. Yleensä niitä voi käyttää lähinnä lähikuvaukseen. Tarkennus etäisyys muodostuu jonnekin 5-30 cm päähän. – Paitsi neulanreikämallit sopii muuhunkin käyttöön.

Taannoin kuulin juttua myös Soft focus objektiiveista. Niiden ideana on käsittääkseni ollut hyödyntää linssin muodossa ja lasissa olevia virheitä siten, että kohde kyllä on kuvassa skarppina, mutta mukana on silti outoa usvaisuutta ja hehkua. Sain sen käsityksen, että tähän päästään pääosin yhden linssin objektiivilla.

Sitten hoksasin kaupungilla säätäessäni tiimarin akkunasta luupin. Sellainen parin kolmen euron hintainen kokoontaitettava muovi-ihme.

Luuppi. Ei ihan samanlainen kuin se Tiimarin malli, mutta likellä.

Objektiiviteollisuuden ihme kylpee auringossa.

 

Marssin sisään liikkeeseen ja mittailin sen luupin lasin polttoväliä pitämällä lasia kämmeneni yläpuolella siten, että kämmeneen projisoituu kuva yllä olevasta kattolampusta. Arvelin tällä perusteella polttovälin olevan hyvin lähellä viittä senttiä, mikä taas liippaa Canonin järkkäreiden runkopaksuutta. (Matka bajonetin pinnasta kennon pintaan.) Ostin luupin.

Sitten kului pari vuotta, eikä mitään tapahtunut, kunnes eilen löysin edellisen runkotulppaopiskapatentin ja sen luupin ja päätin illan ratoksi tehdä asialle jotain.

Päästelin edellisen pokkarilinssin irti runkotulppaan poratusta reiästä, saksin sivuleikkureilla linssiosan muovikehyksineen irti siitä luupista, ja yhdistin linssin runkotulppaan. Ruuvi perään että pysyy osat toisissaan ja saman tien kameran nokalle ja tsuumailemaan. Illalla oli jo aika huono valotilanne joten en jaksanut sen enempää, mutta tänän olen tässä säätänyt sitä lisää.

Miellyttävä yllätys tässä on se että luupinlinssin polttoväli tosiaan on aika likellä oikeaa. Fokus näytti olevan reilun parin metrin päässä ja kuvakulma vastaa melko tarkasti 50mm kiinteäpolttovälistä. Kroppikennokameralle mitä parhain muotokuvakakkula siis! Sitten kuvia!

Uswaa! kaikki mikä on kirkasta hohtaa.

Otin muutaman ruudun ja uppasin kuvat koneelle johtopäätöstelyä varten. Aika usvaiseksi menee, mutta mukana on myös miellyttävää skarppiutta siellä täällä. Tajuton bokeh. Onhan tämä tietysti ällistyttävää ja kaikkea, mutta hiukan menee liioittelun puolelle. :D

Päätin hillitä holtitonta usvaisuutta pienentämällä tämän optiikan ihmeen aukkoa. Tein sen teippaamalla linssin taakse palan mustaa kartonkia, mihin olin puhkaissut konttorireijittimellä reiän. Laskeskelin, että opiskan aukko putosi jostain f/3:n  hujakoilta f/10 vaiheille. Lisää testikuvia.

Skarpimpaa jälkeä pienemmällä aukolla. Oudon epäsymmetrisesti pehmenee reunat.

Tämä onkin jo paljon likempänä sitä mikä oli mielessäni luuppia ostaessani. Tästä kuvasta paljastuu myös se, että fokus taitaa todellisuudessa olla paremminkin viidessä metrissä eikä kahdessa. Päätellen siitä, että nuo koivun oksat tuossa olan takana on kaikkein parhaassa skarpissa. Tässä vähän jo katoaa tuon ensimmäisen kuvan tajuttomuuselementti, että ehkä vielä väsään tähän jonkun vähän suuremmalla reiällä varustetun aukkopahvin.

Seuraavaan versioon pykään jostain muovisesta ulkokierteisestä vesijohtoputken liittimestä ja muovimutterista manuaalitarkennuksen. Mutta sitä sitten syssymmällä.

 

 

Kissa, joka luki lehteä.

May 10th, 2012

Meillä on huushollia sulostuttamassa meluisa ja puhelias kissa nimeltä Iines. Päivänä muutamana oli tuohon sohvalle kasautunut sanomalehtiä ja niiden välissä postiluukusta tursunneita mainoksia. Siinä olivat levällään ja meikäläinen eläytyneenä perunan rooliin rönötti siinä vieressä niitä lehtiä lahmaamassa.

Sohvalta käsin kävin myös rönsyilevää keskustelua puolisoni kanssa kauppojen tarjouksista ja siitä, että mitä sitä taas laittaisi ruuaksi. Päälimmäiseksi luettujen lehtien ryteikköön oli jäänyt Lidlin tarjoustiedote.

Kuten monet kissojen kanssa asuvat ovat todenneet, tulee kissoilla aina olla sopiva alusta. Kissa on omasta mielestään parhaimmillaan jonkin alustan päällä. Kirja, jota olet lukemassa ja jonka hetkeksi olet laskenut kädestäsi, on oivallinen alusta kissalle. Selkäsi kun käännät niin jo on tyytyväinen katti siinä kirjan aukeamalla selloaan soittamassa. Lasku jonka varaat näppäimistön viereen pankkiasiointia silmällä pitäen on myös hyvä alusta.

Myös tämä Lidlin mainoslehti oli ilmiselvästi hyvä alusta. Kissa tipsutteli tassuineen sen päälle, istuutui ja pesi huolellisesti vasemman etukäpälänsä. Sitten katti jäi tuijottamaan allensa jääneen lehden sivua ihan sen näköisenä kuin ymmärtäisi mitä siinä sanotaan.
(ks. havainnekuva 1.)

Havainnekuva 1. Kissa lukee.

Havainnekuva 2. Kissa ei usko lukemaansa.

Tätä tuijotusta kesti siinämäärin pitkään, että jopa tuiki tärkeä ruokakeskustelu taukosi ja jäimme hämmästyneinä katsomaan kissaa, että lukeeko se nyt “ihan oikeesti” tuota lehteä.

Seurasimme kissaa, joka selvästikin tulkitsi lehden sivuilla olevaa materiaalia omilla kissan aivoillaan. Seuraavaksi kissalla tuntui olevan suuria vaikeuksia uskoa lukemaansa.
(ks. havainnekuva 2.)

Kissan pää nyykähti hämmästyksestä alemmas ilmaisten selvää epäuskoa lehden sivulla olevia tarjouksia kohtaan.

Tässä vaiheessa ihmiskunnan edustajien huvittuneisuus alkoi saada äänekkäitä muotoja ja kissa havahtui epäuskoisista aatoksistaan todetakseen paljastaneensa kissasuvun tarkimmin varjellun salaisuuden.  Katti naukaisi ja pakeni nolostuneena paikalta ihmisten nauraa hörötellessä ääneen.

Seuraavaksi heräsi kysymys, että mitä tämä epyktin karvainen jalokivi oikein oli lehdestä lukenut. Kumarruimme katsomaan. Tonnikalasäilyketarjoushan se siinä. Kieltämättä oli kyllä uskomattoman halpa.

Tässä vielä paparazzin yllättämä vaivautunut kissa paljastettuaan, että kissat osaavat lukea muutakin kuin sellonuotteja ja hieroglyyfejä.

Iines Ulpukka Vieno Unelma Noponen

Saab 35 Draken, ja muut lentävät vehkeet.

April 9th, 2012

Suorittaessani pienimuotoista kävely ja töllistely retkeä Kalevankankaan tuolle puolen havahduin aatoksistani hereille, kun kohtuullisen suurikokoinen matkustajakone viiletti ylitseni selvästikin aikeissa laskeutua Pirkkalan kentälle. Valkea kone. Kaksi moottoria. Majesteettisen näköinen lento.

Siinä paikassa muistin, kuinka lapsena, olisinko ollut ehkä kuuden- seitsemän vanha, paarustin kotitalon pihalla marjapuskien ja saunan välistä kulkevaa polannetta. Kädessäni oli jotain. Luultavasti jotain pienelle pojalle hyvin tärkeää tavaraa. Oletettavasti kyseessä oli pätkä rautalankaa. Oli aurinkoinen alkukesän päivä. Ei ihan vielä t-paitakeliä, mutta sinnepäin jo menossa.

Siinä astellessani kulki ylitseni varjo. Se tuli selkäni takaa ja näin miten se vilahti silmieni edessä minusta poispäin, maata pitkin pihamaan halki. Seuraavaksi kuulin suihkumoottorin aina yhtä miehekkään kohahduksen yltäni.  Nostin katseeni äänen suuntaan ja minä näin sen:

Suomen ilmavoimien Saab 35 Draken teki loivaa kaartoa naapuruston ylitse. Pian se katosi tien toiselle puolen ja puiden taa, mutta jylinä kuului vielä hyvän aikaa.

Ilmavoimien koneet eivät olleet mitenkään harvinaisia vieraita lapsuuteni pihamaan yllä aukeavalla taivaalla. Niitä näki melko usein. Aluksi eniten Fouga Magistereita. Sitten Drakeneita. MiG-21 koneita muistan nähneeni pari kertaa jossain vaiheessa. Ja vähän vanhempana kosolti BAe Hawkeja. Hawkeja näin ehkä eniten. Drakeneita varmaan toiseksi eniten. Jostain syystä nuo MiG:it on minulle olleet vähän sellainen tuntematon suuruus aina.

Fouga Magister oli ensimmäinen sotilaskone, jonka opin tunnistamaan, sen tunsi jo viheltävästä äänestään. Viheltävän äänen takia konetta kutsuttiin kuulemma lempinimellä “kukkopilli”. Viimeistään erikoinen V-pyrstö paljasti vehkeen Fougaksi. – Pari kolme vuotta sitten kuulin tunnistin ja myös tein ihan näköhavaintopohjaisen varman bongauksen Fouga Magisterista. Näitä penteleitä kun on Suomessa vielä kaksi lentokuntoista konetta. Siviilirekisterissä molemmat.

<sivuraide>
Minua harmitti, ja jossain mielessä harmittaa edelleen, että miksi Suomen piti hankkia kalliit Hornetit USA:sta. Mikä kumma se oli, että ei voinut lähteä Ruotsin kelkkaan ja osallistua siihen JAS 39 Gripen hommaan. Okei, okei, pari niistä tuli alas ikävästi tippumalla, mutta mitä sitten? On niitä tullut jo pari suomalaista Hornetiakin  ryminällä alas!

Draken oli hyvä kone, poikkeukselline suorastaan. Ja Saab 37 Viggen aivan käsittämtön STOL – sissilaite, joka pystyi operoimaan 500m mittaiselta maantiesuoralta, ja jonka sai takaisin ilmaan seitsemän hengen pikaisesti koulutettu miehistö. Nämä Viggenin periaatteet on käsittääkseni siirretty myös Gripeniin. Pitää operoida teiltä ja puskista ja  viisihenkisen huoltoryhmän pitää saada kone huollettua, aseistettua, tankattua ja takaisin ilmaan alta kymmenen minuutin.

No… Onhan se Hornettikin ihan hyvä ja monessa liemessä liotettu kone, mutta jotenkin vaan diggaan tota Viggen – Gripen -filosofiaa enemmän.
</sivuraide>

Mutta tämä  yllättävä Draken ylilento oli juuri sellainen juttu, mistä pienet pojat nyrjähtävät lopuksi iäkseen.  Tuon minusta lähinnä avaruusalukseen verrattavan kauniin mustan koneen varjo oli koskettanut minua. Tai oikeammin rysähtänyt ylitseni, kuin neljännen kerroksen ikkunasta tippuva flyygeli.

Muistan, että seisoin niillä sijoillani hyvän aikaa kuuntelemassa koneen haipuvaa ääntä, ja katselemassa taivaalle, josko niitä tulisi toinenkin jostain.  Tunsin oloni hyvin erityiseksi. Yllättävät ylilennot jättävät jäljen. Pian kuitenkin vein rautalangan liiteriin ja hankkiuduin tuvan pöydän ääreen piirtämään.

- Arvatkaa mitä minä piirsin?

Hyötykilkkeet

April 6th, 2012

Tässä vuosien saatossa olen erilaisiin tarpeisiin haalinut kaikenlaista ilmaista pikkuohjelmaa, jotka olen hyviksi havainnut. Tältä pohjalta aattelin postin pykäistä. Esittelen tässä niitä kilkkeitä, joista olen huomannut olevan hyötyä ja hupiakin ihan käytännössä. Jospa näistä olisi iloa muillekin.

Pikkusoftat, joita olen käyttänyt

Process Tamer
http://www.donationcoder.com/Software/Mouser/proctamer/

Jos käyttis on WinXP, niin tämä vempain on tarpeen. Varsinkin jos käytät jotain suurempaa sovellusta, joka tarvitsee paljon prossutehoa. Process tamer hillitsee resurssisyöppöjä ohjelmia ja mahdollistaa esim nettiselailun  samaan aikaan vaikkapa pitkän videoklipin renderöimisen kanssa. On OpenSourcea, mutta lykkää ruutuun lahjoitusvaatimuksia. Vaatimuksista pääsee eroon rekisteröitymällä donationcoder.com saitille.

Treesize free
http://www.jam-software.com/treesize_free/

Videoeditoijan paras kaveri. Etsii kiintolevyiltä tilarohmut tiedostot. Jos epäilet että kiintolevyä täyttää jokin tarpeeton ryönä, niin tällä se löytyy.
Maksullisen softan ilmaisversio, mutta näppärä kuin mikä.

Vue
http://vue.tufts.edu/

Ei ole se 3D softa, vaan kyseessä on eräänainen mindmap – muistiinpano ja suunnittelusofta. Pieni riesa opetella käyttämään, mutta tällä voi tehdä kaikkea mahdollista kurssimuistiinpanoista esitysgrafiikkaan. Rehellisesti sanottuna, en ole ihan hirveästi tarvinnut, mutta näppärä.

Hugin
http://hugin.sourceforge.net/

Panorama ohjelma. Leveet järvimaisemat voi ommella yhdeksi hienoksi kuvaksi tällä. Stitsaa myös ilman telinettä vapaalla kädellä roiskitut kuvasarjat (kuten alla) kohtuullisen mukavasti. Kuvatessa pitää muistaa ottaa ruudut 1/3 lomittain ja käyttää manuaalivalotusta. Tällä ohjelmalla näemmä pystyy nykyään tekemään kaikkea muutakin, mutta itse olen lähinnä panoraamoja tikannut.

Illanhämyä Saimaalla

 

Notepad++
http://notepad-plus-plus.org/

Jos teet mitään edes vähänkään koodaamiselta haiskahtavaa, vaikkapa kirjotat hötömölöä käsin, niin tämä on se vempain, jonka tarttet. Notepad, jossa on vähän ekstraa. Tämä softa tunnistaa esim. PHP,HTML ja CSS tiedostot, ja värjää tägit ja rivit eri värein lukemisen helpottamiseksi. Automaattinen rivinumerointi.  Tunnistaa kaiketi kymmeniä eri ohjelmointi- ja merkkauskieliä. Suosittelen.

Pelit ja pelaaminen

GBoost
http://www.gzero.com/gboost/home.html

Pelithän ne vaatii koneelta kaikkein eniten tehoja ja muistia. Gboost on hupaisan näköinen yhden napin ohjelma. Yhtä nappia painamalla tämä killutin sammuttaa Windowsista kaikenlaiset muistia ja prosessoritehoja vievät pikkuohjelmat. Työpöydän widgetit, Windows Aero ja kaikenlaiset systemtray tavarat sammutetaan tilapäisesti. Toimii myös mm. 3D renderöinnissä ja video editoinnissa apuna. Painamalla nappia uudestaan ohjelma palauttaa kaikki sammuttamansa killuttimet.

Aeron Combat Maneuvering Simulator
http://aeron.sourceforge.net/

Lentosimulaattoripeli sieltä karuimmasta päästä. Toimii myös mopokoneilla. Harmi kun tätä peliä ei ole kehitetty yhtään pidemmälle. Pelaamisesta saa eniten irti joystickillä tai gamepadilla.  Pelissä ei ammuta raketteja vaan vihollinen on saatava ammuttua alas pelkällä tykillä. peli alkaa ja päättyy suoraan ilmaan, mitään vaikeita nousuja ja laskeutumisia ei tarvitse opetella. Suoraan vaan vihulaista etsimään. Hyvin nopeasti peli opettaa ne parhaat manööverit, millä vihollinen hassataan tykkien eteen.

Proggikset, joiden kypsymistä odotan

VLMC (Video Lan Movie Cretor)
http://trac.videolan.org/vlmc/

Kaikkihan tietää sen legendaarisen VLC Mediaplayerin, joka (ainakin teoriassa) viimeistään toistaa sen video tai äänitiedoston, joka ei aukea millään muulla ohjelmalla.
No sama VideoLan-porukka on ryhtynyt tekemään videoeditointi ohjelmaa. Toistaiseksi tällä ei oikein tee vielä mitään. On herkkä kaatumaan ja tekijät varoittavatkin, että kyseessä on hyvin varhainen alpha-versio. Mutta lupaava sellainen sittenkin.

Odotan tätä ohjelmaa, kuin lehmä uutta koiraa veräjäänsä. Windowsille kun näitä ilmaisia videoeditoreita ei juuri ole. On Lightworks tietysti, ja se on oikein ammattimainen softa, mutta se on myös hankala oppia käyttämään. Jos et tiedä, mitä olet tekemässä, ei ohjelma toimi ollenkaan. Ja jos videoita on useammassa formaatissa, ei niitä kaikkia saa ohjelmaan sisälle millään. Oppimiskäyrä on melkoinen.
Linuxille on muutama videoleikkuri, mutta niistä en tiedä mitään.

Mutta tämä VLMC oli kyllä lupaava kun kokeilin. Yksinkertainen ja karu käyttöliittymä, leikkaa framen tarkkuudella, ja VLC MediaPlayerin tapaan se syö ihan mitä video-, ääni-, tai kuvaformaattia tahansa kyselemättä ja kakistelematta. Tuskin maltan odottaa.

Lopuksi vielä extrabonuksena…

PuppyLinux
http://puppylinux.com/about.htm

Ei aivan se maailman pienin käyttis, mutta sinnepäin. Boottaa CD-levyltä tai tikulta, mahtuu kokonaisuudessaan kaikkine ohjelmineen pyörimään koneen muistiin. Ei tarvitse kiintolevyä. Jos boottaa CD:ltä, voi CD:n ottaa pois koneesta linuxin käynnistyttyä ja kuunnella vaikka musiikkia. Kaikki toimii jos koneesta löytyy edes 128Mb RAM:ia. Tämä RAM-vetoisuus tekee mistä tahansa vanhoista koneenrotiskoista ällistyttävän nopeita.

Nettiselailu ei oikein toimi tällä, mutta kirjoittamaan pystyy. Tosin vähänkään uudempien koneiden kanssa rinnalle voi asentaa asiallisemman nettiselaimen.
Käytän yhtä vanhaa räjähtänyttä läppäriä kirjoituskoneena tämän puppyn avustuksella. Monen blogipostin raakatekstit on sillä näpytelty. ;)

Näppärä myös hätäkäyttiksenä, jos kone tekee tenän tai tulee levyrikko.